Viimeinen hoito

Joulukuussa 2025, mammografian, ultran ja biopsian jälkeen, kun emme vielä tienneet mikä rinnassa oleva kyhmy oli, Conny kysyi, mitä ajattelen. Mitä me tehdään, jos se oikeasti on syöpä? Muistan tarkalleen mitä vastasin: ”Jos se on syöpä, en tiedä jaksanko taistella enää kerran.”

Olin jo joutunut taistelemaan sairauksien, menetysten ja kaikenlaisen muun paskan kanssa niin monta kertaa elämässäni. Olin väsynyt siihen, että aina piti kerätä itsensä uudelleen, sopeutua, hyväksyä ja selvitä. Ajatus siitä, että pitäisi taas kerran löytää jostain voimia, ja tällä kertaa johonkin pelottavampaan kuin koskaan ennen, tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta.

Diagnoosi

Sitten tuli puhelu. Joulukuun 18. päivä, muutama päivä ennen joulua. Aggressiivinen, kolmoisnegatiivinen rintasyöpä.

Ja kun se sitten oikeasti oli syöpä, minussa tapahtui jotain. Jostain löytyi se voima, jonka olin ollut aivan varma olevan loppu. Olin tietenkin kamalan peloissani. Mutta samalla minusta tuli päättäväinen. Nyt tilanne oli tämä, ja minä tekisin kaikkeni selvitäkseni siitä, mitä edessä oli. Minä haluan elää, ja lapset tarvitsevat äitiään! Ei muuta kuin hihat ylös, kaikki vuosien varrella omaan henkiseen työkalupakkiin kerätyt keinot käyttöön ja kohti tätä täysin odottamatonta ja erittäin ei-toivottua elämänvaihetta.

Taistelusta

Vihaan edelleen sanaa taistella, kun puhutaan syövästä. Ei se, joka taistelee parhaiten, ole se joka selviää. Syöpään kuollut ei ole taistellut huonommin, ollut vähemmän positiivinen tai halunnut elää yhtään vähemmän. En pidä ollenkaan siitä puheesta, jossa syöpä joko voitetaan tai sille hävitään. Syövästä ei voi taistella itseään terveeksi. Mutta jos joskus käytän sanaa taistella itsestäni, niin ehkä sitten nyt. Koska kyllä minä olen tänä vuonna taistellut. Koko ajan parhaan onkologin sanat takaraivossa: Sinä selviät tästä!

Olen itkenyt, kärsinyt sanoinkuvaamattomista kivuista, pelännyt, ollut vihainen, katkera ja aivan loppu. Olen mennyt hoitoihin, menettänyt hiukseni, voinut pahoin, syönyt loputtoman määrän lääkkeitä, pistänyt itseäni vatsaan, yrittänyt syödä ja juoda silloin kun keho on laittanut vastaan ja levännyt silloin kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. On tullut vakavia sivuvaikutuksia, takapakkeja ja päivystysreissuja, joiden kohdalla olen ajatellut, että nyt perkele riittää. Ja silti olen lähtenyt taas Syöpäkeskukseen. Ja taas. Koko ajan olen yrittänyt katsoa eteenpäin, vaikka en oikeastaan ole uskaltanut ajatella kovin pitkälle tulevaisuuteen.

Toissapäivänä, 22. syyskuuta, olin yhtäkkiä viimeisen aktiivisen hoidon kohdalla.

Ei edes viimeinen hoito mennyt ihan suunnitelmien mukaan

Viidennentoista ja viimeisen sädehoitoni piti olla tiistaina kello 14. Mutta yhdentoista maissa Syöpäkeskuksesta soitettiin. ”Minun” sädehoitolaitteeni, numero 6, jolla minua oli hoidettu koko sädehoitojakson ajan, oli mennyt rikki. Kaikkien potilaiden ajat piti järjestellä uudelleen, ja uusi aikani oli vasta 17.30.

Nainen puhelimessa pyysi anteeksi. Ei hätää, tällaista tapahtuu, vastasin. Minulle kellonajalla ei oikeastaan ollut mitään väliä. Piti vain järjestellä taksikyyti uudelleen. Hän melkein liikuttui. Hän kertoi soittaneensa koko päivän potilaille ja järjestelleensä uusia aikoja, ja moni oli ollut vihainen. Sitten hän kiitti minua siitä, että olin niin ymmärtäväinen ja mukava.

Se tuntui hyvältä, mutta samalla vähän surulliselta. Eihän hän sille mitään voi, että sädehoitolaite menee rikki. Ymmärrän kyllä, että ihmisiä harmittaa, kun hoitoaika muuttuu lyhyellä varoitusajalla, mutta juuri tällä kertaa minun oli todella helppo sanoa, ettei haittaa. Minun piti mennä sinne vielä yhden ainoan kerran. Oliko se kello 14 vai 17.30, sillä ei oikeastaan ollut mitään merkitystä.

Syöpäkeskus työajan jälkeen

Kun tulin illalla paikalle, sädehoitoyksikkö näytti melkein erilaiselta. Sisäänkäynnin luona ei istunut ketään odottamassa taksia. Pääaula oli tyhjä. Vastaanotossa seisoi mies, joka tervehti minua, kun kävelin ohi. En muuten usko, että kukaan vastaanotossa on koskaan aikaisemmin tervehtinyt minua. Päivisin siellä on ihmisiä joka puolella ja henkilökunnalla kädet täynnä töitä.

Kävelin portaat alas ja jatkoin pitkää käytävää sädehoitohuoneiden suuntaan. Tyhjää sielläkin. Kaikki käytävän tuolit olivat tyhjiä. Ei muita potilaita. Ei ketään odottamassa vuoroaan. Ei ketään tulossa hoitohuoneesta vastaan. Vain minä matkalla viimeiseen sädehoitooni.

Kun minut kutsuttiin sisään, tällä kertaa kyseltiin vähän tavallista enemmän. Miten iho oli kestänyt? Oliko minulla ollut kipuja? Missä? Miltä ne olivat tuntuneet? Sain kuulla, että ihoni oli selvinnyt poikkeuksellisen hyvin verrattuna siihen, miten iho yleensä reagoi. Sain myös paperit mukaan siitä, mitä hoidon jälkeen pitää huomioida ja mitä vielä saattaa tulla vastaan. Viimeinen sädehoitokerta ei nimittäin tarkoita sitä, että keho olisi saman tien valmis sädehoidon kanssa. Hoidetun kudoksen reaktiot jatkuvat vielä hoitojen päättymisen jälkeenkin, joten sivuvaikutuksia voi tulla myöhemmin (viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia) tai ne voivat voimistua vasta nyt. Sain myös ohjeet suojata sädehoidettua aluetta auringolta jatkossa. Onneksi minulla ei ole tapana ottaa aurinkoa yläosattomissa, heitin.

Juttutuokio kesti kuitenkin vain muutaman minuutin. Sitten taas vaatteet pois, hoitopöydälle makaamaan, sama asento ja kädet niihin koviin ja epämukaviin telineisiin. Vielä yhden kerran.

Puolikas huono Popeda-biisi

Ja sitten laite käynnistyi. Kaiken tämän jälkeen olisin ehkä voinut toivoa viimeiseen hoitooni jotain mahtipontista soundtrackia. Sain Popedaa. Eikä edes hyvää Popedaa. Ehdin kuulla suunnilleen puolet biisistä ennen kuin hoito oli valmis.

Siinä se sitten oli. Hyvää jatkoa, he sanoivat. Kiitin ja toivotin hyvää syksyä. Nousin hoitopöydältä, menin pukemaan ja olin valmis. Kahdeksan kuukautta aktiivisia syöpähoitoja ei siis päättynyt fanfaareihin, aplodeihin tai mihinkään suureen dramaattiseen hetkeen. Se päättyi muutamaan minuuttiin sädehoitolaitteessa, huonoon Popeda-biisiin ja vaatteiden kanssa sähläämiseen pienessä pukeutumishuoneessa.

Ja sitten se maski

Kun tulin takaisin käytävälle, siivoojat olivat ehtineet paikalle. Ja siinä minua odotti näky, jolle oli pakko vähän nauraa. Seinää vasten oli isoja mustia jätesäkkejä, ja yhden päällä oli sädehoitomaski. Tyhjä verkosta tehty pää ja hartiat törröttivät säkin päältä. Näky oli aivan absurdi.

Tiedän, ettei maskissa ole mitään hauskaa sille, joka joutuu sitä käyttämään. Sitä käytetään joissakin sädehoidoissa pitämään pää täsmälleen oikeassa asennossa, ja siinä hetkessä olin yhtäkkiä hyvin kiitollinen siitä, ettei minun sentään ole tarvinnut maata hoidon aikana tuollainen kasvojen päällä ja pää paikoilleen kiinnitettynä. Itse maski ei todellakaan ollut mikään naurun asia.

Sitten ajattelin ihmistä, jonka maski oli ollut. Toivon, että se oli päätynyt siihen poistettavien tavaroiden joukkoon siksi, että myös hän oli saanut viimeisen hoitonsa. Ja toivon, että kaikki on mennyt hyvin.

Sen jälkeen kävelin ulos odottavaan taksiin ja lähdin kotiin. Istuin taksissa ja mietin, miltä nyt tuntuu. Oikeastaan ei miltään. Ei valtavaa onnen huumaa, ei helpotuksen kyyneleitä. Lähinnä olo oli täysin tyhjä. Ja aivan käsittämättömän väsynyt. Olen antanut kaikkeni, ja kaikki kokemani on yksinkertaisesti imenyt minusta kaikki mehut. Ehkä tunteet tulevat myöhemmin.

Ja sitten se oli ohi

Kotona juhlimme vähän ja rauhallisesti. Itse tehtyjä pavlovaleivoksia, pakastepullia ja keksejä. Perhe pöydän ympärillä ja jotain hyvää syötävää. Sitten poika palasi lukemaan Ranskan vallankumouksesta kokeeseen ja tytär jatkoi ylioppilaskirjoituksiin valmistautumista. Life goes on.

Jossain siinä kaiken keskellä yritin itse ymmärtää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Sytostaatit on annettu. Immunoterapia on ohi. Leikkaus on tehty. Viisitoista sädehoitoa on tehty. Viimeinen aktiivinen syöpähoitoni on tehty.

Syöpämatka, toinen sana, josta en oikeastaan erityisemmin pidä, ei pääty siihen, että aktiiviset hoidot päättyvät. Keho on vielä kaukana palautumisesta. Sydäntä pitää edelleen seurata, samoin veriarvoja. Edessä on lääkärikäyntejä, verikokeita ja muuta, ja tiedän, että sekä keho että pää tarvitsevat aikaa kaiken tämän jälkeen. Seurantoja tehdään syystä, eikä uusiutumisen riski katoa sillä hetkellä, kun viimeinen hoito on annettu.

En päässyt tänne yksin

Kun kirjoitan, että minä jaksoin, yksi asia on todella tärkeä sanoa ääneen. En ole kulkenut tätä matkaa yksin.

Ennen kaikkea minulla on ollut Conny. Minun kallioni kaiken tämän keskellä. Hän ei ole kertaakaan perääntynyt eikä kyseenalaistanut sitä, mitä pitää tehdä. Hän on vain tehnyt. Suuren osan tästä vuodesta hän on käytännössä pyörittänyt koko meidän yhteistä elämäämme silloin, kun minä en ole pystynyt. Käynyt kaupassa, tehnyt ruokaa, tiskannut ja hoitanut kotia. Pitänyt langat käsissään lasten asioissa ja Wilmassa, autoissa ja polkupyörissä. Hakenut lääkkeeni apteekista. Kuskanut minua hoitoihin ja tehnyt töitä Meilahden sairaalan epämukavilla tuoleilla sillä aikaa, kun minä olen saanut sytostaatteja. Ollut mukana jokaisella lääkärikäynnillä. Lähtenyt mukaan peruukkia sovittamaan. Hoitanut ja järjestellyt asioita Björkössä niin, että minä olen voinut olla siellä silloin, kun juuri sitä paikkaa olen eniten tarvinnut.

Olemme puhuneet asioista, joista toivoisin, ettei meidän olisi koskaan tarvinnut puhua. Pahimmista mahdollisista skenaarioista, siitä pelosta että minä kuolen ja siitä, mitä tapahtuu, jos pahin toteutuu. Mutta olemme puhuneet myös toivosta, tulevaisuudesta ja kaikesta siitä, mitä haluamme vielä tehdä.

Korvaamaton tuki

Voin myös melko turvallisin mielin todeta, etten luultavasti ole ollut maailman helpoin kumppani tämän kaiken keskellä. Mielialani on voinut heilahtaa puhtaasta kuolemanpelosta ja epätoivosta melkein omaksi vanhaksi itsekseni, välillä hyvinkin lyhyessä ajassa. Conny on jotenkin onnistunut navigoimaan kaiken sen keskellä ja yleensä löytämään oikean taajuuden. Kun olen halunnut puhua, hän on kuunnellut. Kun en ole halunnut puhua, hän on antanut minun olla. Kun jokin asia on vain pitänyt hoitaa, hän on hoitanut sen. Tiedän, että olen pystynyt käyttämään ne vähäiset voimani hoidoista selviytymiseen juuri siksi, että hän on kantanut niin valtavan osan kaikesta muusta.

Ja kaikki muut

Eikä hän tietenkään ole ainoa. Lapset ovat eläneet kaiken tämän keskellä yhdessä meidän kanssamme. He ovat leikanneet hiukseni, kirjoittaneet valkotaululle aikatauluja kaikista hoidoista ja lääkärikäynneistä, nauraneet sille miltä näytän ja pitäneet minut kiinni tavallisessa arjessa. He ovat olleet aivan äärettömän tärkeitä.

Vanhempani, sisarukseni ja ystäväni ovat olleet ympärillä, auttaneet, laittaneet viestiä, kysyneet, kuunnelleet, kuskanneet, järjestäneet, saaneet minut nauramaan ja pysyneet mukana silloinkin, kun ei oikeastaan ole ollut mitään sanottavaa. Ja sitten kaikki muut, jotka ovat lähettäneet viestin, jättäneet kommentin, ajatelleet minua, kysyneet miten menee tai vain muistuttaneet siitä, että tämän kuplan ulkopuolellakin on maailma. En ole aina jaksanut vastata. Joskus en ole vastannut ollenkaan. Mutta se ei tarkoita, etten olisi huomannut tai ettei sillä olisi ollut merkitystä. On ollut.

Kukaan muu ei ole voinut ottaa hoitoja puolestani tai olla minun kehossani silloin, kun siihen on sattunut. Se osa on ollut minun. Mutta todella moni ihminen on tehnyt mahdolliseksi sen, että olen voinut käyttää voimani juuri siihen: että pääsen tästä läpi.

Yhdeksän kuukautta sitten sanoin Connylle, että jos se on syöpä, en tiedä jaksanko taistella enää kerran. En silloin tiennyt, mitä seuraavat yhdeksän kuukautta toisivat mukanaan.

Nyt tiedän. Enkä haluaisi koskaan käydä niitä uudelleen läpi.
Mutta jaksoin. Olen jaksanut tänne asti. ❤️