Saaristoviikonlopun jälkeen voin oikeasti paremmin kuin pitkään aikaan. Mieli oli kevyempi, kehossa oli hieman enemmän voimaa ja sain taas tuntea että olen taas ihminen. En pelkästään potilas.
Maanantaiaamuna lähdin aikaisin uusiin verikokeisiin. Niiden perusteella päätettäisiin, voidaanko keskiviikon hoito toteuttaa vai ei. Tässä vaiheessa siitä on melkein tullut rutiini. Verikokeet. Odotetaan puhelimen ilmoitusääntä, tarkistetaan Maisa. Odotetaan vähän lisää.
Iltapäivällä tulokset alkoivat ilmestyä. Näin heti ne tutut pienet ympyrät ja sanan “Matala” arvojen vieressä. Ja siinä hetkessä mieliala romahti saman tien.
Sama tarina taas
Hemoglobiini oli sentään noussut selvästi verensiirron jälkeen. 78:sta 104:ään. Se selitti, miksi kehossa oli tuntunut paremmalta viikonlopun aikana. Miksi jalat eivät polttaneet yhtä paljon, miksi jaksoin liikkua vähän enemmän enkä kärsinyt jatkuvasta päänsärystä.
Mutta leukosyytit olivat laskeneet entisestään. Se tuli shokkina. Ja neutrofiilit, jotka ovat immuunipuolustuksen kannalta todella tärkeitä, olivat edelleen aivan liian matalat. En oikeastaan edes tarvinnut enää puhelua Helsingistä. Tiesin melkein jo valmiiksi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ja niin kävi taas.
Syöpäkeskuksen hoitaja soitti tiistaina, ja aivan kuten epäilin, kehoni ei vieläkään kestä seuraavaa hoitoa. Jälleen kerran kaikkea siirrettiin viikolla eteenpäin. Ja samalla alkoi taas sama kalenteripalapeli. Uusia aikoja. Uusia verikokeita. Siirrettyjä tutkimuksia. Koko arjen ja kaikkien perheenjäsenien kalentereiden uudelleenjärjestelyä.
“Et voi tehdä enempää”
Kysyin, voisinko itse tehdä jotain. Jotain pientäkin, aivan miten minimaalista tahansa, mikä auttaisi kehoa vähän eteenpäin. Mutta vastaus oli ei. En voi itse tehdä mitään. Ei ole mitään ihmekeinoja. Pitää vain syödä ja juoda riittävästi. Levätä. Yrittää palautua. Kaikkein tärkeintä on pysyä terveenä.
Juuri nyt luuydin tekee täysillä töitä yrittäessään tuottaa uusia verisoluja. Viimeinen asia, mitä kehoni tarvitsee, on flunssa tai jokin muu infektio viemään energiaa siitä työstä. Joten jatkan kotona pysymistä, ja perhe jatkaa käsienpesua ja käsidesin käyttöä. Hoitaja pyysi myös yrittämään olla stressaamatta liikaa, vaikka tilanne tuntuu raskaalta. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tappio, joka ei oikeastaan ole tappio
Tämä on kuulemma hyvin tavallista. Hoidot ovat brutaaleja, ja Syöpäkeskuksessa on arkipäivää, että hoitoja joudutaan siirtämään. Ihmiset reagoivat eri tavoin, ja moni tarvitsee taukoja ehtiäkseen toipua. Tiedän kaiken tämän järjellä ajateltuna. Mutta tunnetasolla tämä tuntuu silti tappiolta.
Haluan vain jatkaa aikataulun mukaan. Jatkaa eteenpäin. En jäädä paikalleni. Lisäksi annosta pienennetään nyt vielä lisää, koska reagoin uuteen hoitoyhdistelmään niin voimakkaasti. Seuraavalla kerralla saan 80 prosentin annoksen, toiveena että kehoni ehkä kestäisi sen paremmin.
Tiedän, että lääkärit tekevät juuri sen, mikä on oikein ja turvallista. Mutta juuri nyt on vaikea olla positiivinen. Tuntuu niin avuttomalta, kun tilanteelle ei itse voi tehdä yhtään mitään.
Vastaa