Leikkaus

Leikkausta edeltävä viikko oli henkisesti ehkä raskain pitkään aikaan. Olen kirjoittanut monta kertaa epätietoisuudesta. Tiedän, että melkein jankutan siitä. Mutta sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole koskaan kokenut sitä. Sitä ei voi ajatella pois eikä sivuuttaa vain ”ajattelemalla positiivisesti”. Se vain kulkee mukana koko ajan.

Joka kerta, kun yritin puhua Connyn kanssa leikkauksesta, aloin itkeä. En oikeastaan edes tiedä miksi. Luotan kirurgeihin enkä pelännyt itse leikkausta. Mutta kaikki se, mitä leikkaus edusti, ja koko siihen liittyvä epävarmuus tuntuivat liian suurilta. Jopa hyvästit sairaalan pihalla ahdistivat minua, koska Conny ei saisi tulla sisälle asti. Mietin hetken ihan vakavissani, pitäisikö minun mennä Helsinkiin yksin Kela-taksilla, jotta välttyisin siltä hetkeltä. Conny halusi kuitenkin viedä minut, ja niin teimme.

Päivä ennen leikkausta

Leikkausta edeltävänä aamuna herätyskello soi jo puoli kuudelta. Ensimmäisenä suuntasin verikokeisiin Tammisaareen. Veriarvoni olivat viikkoa aiemmin olleet niin huonot, että ne haluttiin tarkistaa vielä kerran juuri ennen leikkausta. Sen jälkeen ajoimme Helsinkiin. Conny haki minulle aamukahvin Karjaan ABC:ltä, ja minä söin autossa mukaan tekemäni voileivät. Olin joutunut paastoamaan verikokeita varten, joten leivät maistuivat tavallistakin paremmilta.

Tällä kertaa määränpäänä ei ollut Syöpäkeskus eikä Puistosairaala, vaan Meilahden isotooppiyksikkö. Yksikkö sijaitsee maan alla, koska siellä käsitellään radioaktiivisia aineita, joita käytetään erilaisissa tutkimuksissa ja hoidoissa.

Radioaktiivinen pistos

Niin jännittävä kuin Hulk olikin, toimenpide oli paljon arkisempi. Minulle pistettiin pieni määrä radioaktiivista merkkiaineitta suoraan rintaan. Merkkiaine kulkee vartijaimusolmukkeeseen, eli ensimmäiseen imusolmukkeeseen, joka vastaanottaa imunestettä siltä alueelta, jossa kasvain sijaitsee. Näin kirurgin on helpompi löytää oikea imusolmuke leikkauksen aikana. Olin loppupäivän radioaktiivinen, ja sain esimerkiksi ohjeen välttää läheistä kontaktia pieniin lapsiin.

Sen jälkeen odoteltiin kaksi tuntia, jotta merkkiaine ehtisi kulkeutua oikeaan paikkaan. Hoitaja suositteli, että liikkuisin vähän, koska se auttaa merkkiaineen kulkeutumista. Ulkona oli lämmin ja aurinkoinen päivä, joten kävelimme merenrantaan ja löysimme kallion, jolle istuimme hetkeksi. Se oli mukava hengähdystauko kaiken keskellä, kun koko päivä muuten pyöri sairaalan ympärillä.

Kun palasimme takaisin, tehtiin gammakuvaus, jolla varmistettiin, että merkkiaine oli kulkeutunut oikeaan paikkaan. Sen jälkeen ei ollutkaan muuta kuin kotiin, pienen sairaalakassin pakkaaminen ja henkinen valmistautuminen seuraavaan aamuun.

Paluuta ei enää ollut

Torstaina 30. heinäkuuta herätyskello soi taas aikaisin. Ajoimme Puistosairaalaan ja istuimme hetken autossa ennen kuin oli aika nousta. Sitten halasimme, annoimme pusun ja sanoin että kirjoitan sitten kun olen valmis. Minä kävelin sairaalaan sisään ja Conny lähti ajamaan takaisin kotiin.

Minut kutsuttiin sisään melkein heti. Vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja kävimme läpi tavalliset perustiedot. Sitten tuli pieni yllätys, kun hoitaja kertoi, että pääsisin kotiin jo samana iltana. Olin hämmentynyt, sillä minulle oli kerrottu, että jäisin yöksi osastolle. Olin pakannut hammasharjat ja kaikki yöpymiseen tarvittavat. Kävi ilmi, että tietoihini oli jäänyt kaksi erilaista merkintää. Hoitaja soitti kirurgille ja sanoi, että asia selviää, kun tämä tulee paikalle. Samalla minulle tarjottiin rauhoittavaa lääkettä, mutta kieltäydyin. Hoitaja sanoi, että sitä voisi saada myöhemminkin, jos siltä tuntuisi.

Hetken kuluttua kirurgi saapui yhdessä erikoistuvan lääkärin ja hoitajan kanssa. Ei todellakaan ole elämän mukavin hetki seistä ylävartalo paljaana samalla, kun kolme ihmistä piirtää tussilla, mittailee, katsoo ja pohtii, mistä leikataan ja mikä olisi paras lopputulos. Kirurgi oli kuitenkin rauhallinen, huolellinen ja inhimillinen. Minulla oli koko ajan turvallinen olo.

Kysymys, johon en osannut varautua

Kirurgi pyysi minua ensin kertomaan omin sanoin, mitä leikkauksessa oli tarkoitus tehdä. Kerroin sen, minkä tiesin. Kun olin lopettanut, hän esitti kysymyksen, jota en ollut osannut odottaa. ”Ja oletko itse potilaana tätä toivonut?” Hämmennyin täysin ja kysyin, mitä hän tarkoitti. Hän viittasi siihen, että myös terve rinta leikattaisiin, jotta lopputulos olisi mahdollisimman symmetrinen. Vastasin rehellisesti, etten ollut koskaan pyytänyt sitä. En ollut oikeastaan pyytänyt tai toivonut yhtään mitään. Aiempi kirurgi oli kertonut, että näin leikkaus on suunniteltu, ja minä olin vain hyväksynyt sen. En ole koskaan kyseenalaistanut suunnitelmaa. Sitten hän kysyi, haluanko edelleen edetä sen mukaan.

Yhtäkkiä päätös olikin minun käsissäni. Siinä minä seisoin ylävartalo täynnä tussiviivoja, ja kolme ihmistä odotti vastaustani. Sanoin, että siihen kysymykseen oli juuri siinä hetkessä vaikea vastata. Minulle kaikkein tärkeintä oli, että kasvain saadaan pois. Kaikki muu on toissijaista. Olin kuitenkin ymmärtänyt, että myös terveen rinnan leikkaamisesta olisi oikeasti hyötyä kehon symmetrian kannalta. Hän nyökkäsi ja sanoi: ”Sitten ajattelemme samalla tavalla. Tehdään alkuperäisen suunnitelman mukaan.” Oli helpottavaa saada se asia pois mielestä.

Kirurgi kertoi myös, että jos vartijaimusolmukkeessa ei näkyisi syöpää, pääsisin kotiin jo samana iltana. Vain siinä tapauksessa, että kainalo pitäisi tyhjentää imusolmukkeista, joutuisin jäämään sairaalaan yöksi.

”Lupaan, että olet hyvissä käsissä.”

Kun kaikki oli valmista, sain siirtyä odotustilaan muiden päiväkirurgisten potilaiden joukkoon. Valitsin oman nojatuolin, sain lämpöpeiton päälleni ja jäin odottamaan. Torkahdin välillä, selailin puhelinta ja lepäilin. En oikeastaan ollut enää kovin hermostunut. Tässä vaiheessa ei ollut enää mitään mietittävää. Nyt olin jo täällä, ja nyt oli vain mentävä.

Puolenpäivän aikaan hoitaja haki minut. Leikkaussalissa kaikki tapahtui nopeasti. Yhtäkkiä ympärilläni oli monta ihmistä. Anestesialääkäri laittoi kanyylin, hoitajat kiinnittivät antureita, asettelivat peittoja ja valmistelivat minua leikkausta varten. Koko ajan joku kertoi rauhallisesti, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Sitten tunteet vain tulivat. Huomasin kyynelten valuvan poskia pitkin. Kukaan ei ollut sanonut mitään erityistä. Ne vain tulivat. Anestesialääkäri kertoi antavansa ensin kipulääkettä ja sanoi, että olo saattaisi muuttua hieman huimaavaksi. Muutaman sekunnin kuluttua tuntui siltä kuin olisin juonut pari lasillista liikaa. Sitten hän sanoi: ”Lupaan sinulle, että olet hyvissä käsissä, me pidetään sinusta hyvää huolta.” Juuri ne sanat minun piti sillä hetkellä kuulla. Sen jälkeen pimeni.

Heräämössä

Seuraava muistoni on, että hoitaja herätti minut. Olin aivan tokkurainen ja olisin halunnut vain jatkaa nukkumista. Hän oli kuitenkin päättäväinen ja halusi saada minut istumaan. Kysyin neljä kertaa peräkkäin, paljonko kello on. Joka kerta hän vastasi yhtä kärsivällisesti: ”Puoli neljä.” Sitten hän kertoi että leikkaus oli sujunut hyvin. Kainaloa ei ollut tarvinnut tyhjentää imusolmukkeista, ja pääsisin kotiin jo samana päivänä. Tiesin mitä tämä tarkoitti, ja helpotus oli valtava.

Hoitaja halusi, että kävisin vessassa. Olin aivan varma, etten pystyisi siihen. Mutta nousin ylös, kävin wc:ssä ja kaikki sujui hyvin. Hän vaikutti tyytyväiseltä ja työnsi minut sitten pyörätuolilla takaisin samaan odotustilaan, jossa olin ollut aamulla. Sain käydä takaisin samaan nojatuoliin lepäämään.

Ensimmäinen kysymys, jonka esitin siellä hoitajalle, oli ”Koskahan minä pääsen mökille?” Hoitaja hymyili ja vastasi, että jos nyt katsotaan ensin haavanhoito-ohjeet. Jonkin ajan kuluttua sain juoda omenamehua. Monen tunnin paaston jälkeen se maistui aivan uskomattoman hyvältä. Varsinaista kipua minulla ei juuri ollut. Rintakehällä tuntui lähinnä painetta ja kiristystä kaikkien sidosten alta. Vähän myöhemmin sain syötävää. Vaihtoehtoja oli muutama, ja valitsin bataattikeiton, kinkkusämpylän ja kahvin. En muista milloin sairaalaruoka olisi maistunut yhtä hyvältä.

Viimeinen potilas

Olin päivän viimeinen potilas, seurasin kun yksi toisensa jälkeen lähtivät osastolta. Oli vähän hassu tunne maata siinä nojatuolissa samalla, kun osastoa alettiin siivota. Kysyin kohteliaasti, pitäisikö minun nostaa jalat ylös, ja niin makasin hetken jalat ilmassa, jotta lattia saatiin mopattua myös tuolini alta.

Juuri ennen kotiinlähtöä sattui vielä yksi pieni yllätys. Hoitaja oli poistamassa kanyylia, ja minä painoin tunnollisesti pientä taitosta pistokohdan päällä samalla kun katselin ihan muualle. Yhtäkkiä hoitaja komensi napakasti nostamaan käden ylös. Kun katsoin, verta tuli oikein kunnolla. Hän kietaisi nopeasti sairaalatakin käteni ympärille ja sai vuodon tyrehtymään, mutta siihen mennessä verta oli ehtinyt roiskua sekä tuoliin että lattialle. Pyysin tietenkin heti anteeksi sotkuani. Siivoojat, jotka olivat juuri ehtineet pestä lattian, saivat ottaa mopit uudelleen esille.

Kun Conny ilmoitti olevansa kohta sairaalan pihalla, hoitaja saattoi minut ulko-ovelle. Kävelin autolle ja lähdimme ajamaan kotiin.

Takaisin saaristoon

Ensimmäinen yö kotona sujui yllättävän hyvin, vaikka selällä nukkuminen ei oikein onnistunut. Heräsin jo viiden aikaan aamulla ja siirryin alakerran sohvalle, jossa pystyin torkkumaan puolimakaavassa asennossa.

Yllätyin siitä, miten vähäistä kipu oli. Rintakehä tuntui kireältä ja aristavalta, mutta sellaista kovaa kipua, jota olin etukäteen pelännyt, ei tullutkaan. Mietin, onko sietokykyni muuttunut kuukausien sytostaattihoitojen ja Pelgrazin aiheuttamien hirvittävien luusto- ja selkäkipujen jälkeen. Niihin kipuihin eivät tehonneet mitkään lääkkeet. Nyt kipeä alue on toki laaja kun molemmat rinnat ja oikea kainalo on leikattu, mutta levossa kipua on hyvin vähän. Olen pärjännyt yhdellä tai kahdella Buranalla päivässä. Se tuntuu melkein uskomattomalta.

Lauantaina, kaksi päivää leikkauksen jälkeen, perheen oli tarkoitus lähteä Björköhön. Alun perin olime päättäneet, että jään kotiin toipumaan, mutta koska vointini oli yllättävän hyvä, aloimme pohtia, voisinko sittenkin lähteä mukaan. Hyvällä suunnittelulla se saattaisi onnistua.

Minun pitää liikkua, ja liikkuvuusharjoitukset kuuluvat ohjelmaan kaksi kertaa päivässä. Sen sijaan en saa nostaa painavia tavaroita, hikoilla enkä tehdä äkillisiä liikkeitä tai rasittaa itseäni liikaa. Leikkaus on kuitenkin iso toimenpide, ja haavojen sekä tulehdusriskin kanssa täytyy olla tarkkana, varsinkin kun veriarvot ja vastustuskyky ovat edelleen hyvin heikot.

Miten päästä veneeseen?

Automatka sujui ongelmitta. Kun saavuimme laiturille, suurin kysymys olikin, miten pääsisin veneeseen. En voinut vetää itseäni ylös käsilläni, joten vene vedettiin aivan laiturin viereen. Pääsin lopulta polvillani ryömien veneeseen, käyttämättä käsiäni lainkaan. Ei ehkä ollut tyylikästä, mutta pääsin kuin pääsin veneeseen. Istuin aivan perässä, missä kyyti on tasaisinta, ja pidin tyynyä rintakehää vasten koko matkan. Ei se erityisen mukavaa ollut, mutta paljon helpompaa kuin olin etukäteen kuvitellut.

Olen saanut käydä suihkussa, ja haavat näyttävät siisteiltä ja kuivilta. Pesen itseni haaleassa saunassa, joten vähän saunafiilistä saan kuitenkin, mikä tuntuu hyvältä.

Sairaalasta saamiani tukiliivejä pitää käyttää ympäri vuorokauden neljän viikon ajan. Ne saa riisua vain peseytymisen ajaksi. Ne puristavat melkoisesti leikkaushaavojen kohdalla ja ovat todella epämukavat, mutta samalla ne muistuttavat minua siitä, että olen juuri ollut leikkauksessa. Välillä kun unohdan sen hetkeksi, kävelen portaat vähän liian vauhdikkaasti tai kurotan ripustamaan pyyhettä, ja silloin kyllä tuntuu.

Nyt alkaa taas odottaminen

Leikkaus on nyt takana, mutta epävarmuus ei edelleenkään ole kadonnut mihinkään. Nyt odotan patologin vastauksia. Mitä leikkauksessa löytyi? Onko jäänyt eläviä syöpäsoluja? Miltä jatkohoito näyttää? Pääseekö sädehoito alkamaan suunnitellusti vai tuleeko sitä ennen vielä jotain muuta? Nämä ovat isoja kysymyksiä, mutta yksikään niistä ei ole minun hallinnassani. Siksi yritänkin taas vain keskittyä siihen, mihin voin itse vaikuttaa. Lepään paljon, syön kunnolla ja yritän saada riittävästi proteiinia. Liikun sen verran kuin jaksan ja vietän aikaa perheen kanssa.

Olen valtavan väsynyt. Sekä fyysisesti että henkisesti. Mutta leikkaus on nyt ohi.