Viimeistä hoitoa edeltävät verikokeet otettiin mahdollisimman myöhään, eli vasta päivä ennen suunniteltua hoitoa. Näin keho sai vielä yhden ylimääräisen vuorokauden aikaa palautua. Jännitti tavallista enemmän.
Vihaan hoitoja. Silti en toivonut mitään niin paljon kuin sitä, että tämä hoito toteutuisi. Viimeinen asia, jonka olisin halunnut, olisi ollut uusi siirto. Halusin saada tämän ensimmäisen vaiheen päätökseen.
Lounaan jälkeen Maisaan alkoi taas ilmestyä laboratoriotuloksia. Ne tutut ympyrät ja sana ”Matala” näkyivät jälleen melkein jokaisen arvon kohdalla. Veriarvoni ovat edelleen kaukana normaalista, mutta solunsalpaajahoidoissa katsotaan vähän eri rajoja. Tärkeimmät arvot ovat neutrofiilit, leukosyytit ja hemoglobiini. Ja tällä kertaa ne riittivät, juuri ja juuri. Olin valtavan helpottunut.
Haluan ajatella, että muutama päivä Björkössä teki keholleni hyvää. Ehkä teki. Ehkä ei. Joka tapauksessa sain vihreää valoa hoidolle.
Keho on aivan loppu
Hemoglobiini oli kuitenkin laskenut edelleen, se on nyt 88. Sen kyllä huomaa. Kehossa on raskas olo, aivan kuin käsivarsiin ja jalkoihin olisi ripustettu painot. Syke nousee pelkästä hampaiden harjaamisesta. Jos kumarrun poimimaan jotain lattialta, silmissä sumenee ja tuntuu kuin pyörtyisin minä hetkenä hyvänsä. Olen hengästynyt lähes koko ajan, eikä voimia juuri ole.
Sain lisäksi kunnon noidannuolen. Onneksi se on jo helpottanut huomattavasti muutamien tehokkaiden harjoitusten ansiosta. Vatsa elää edelleen ihan omaa elämäänsä, pahoinvointi roikkuu mukana kuin ikävä varjo, ja aivot tuntuvat tahmeilta. Unohdan sanoja, kadotan ajatuksen kesken lauseen ja keskittyminen on vaikeaa. On yllättävää, miten paljon myös aivot reagoivat kaikkeen tähän.
Kaikki hoidot eivät ole samanlaisia
Luen joskus sosiaalisesta mediasta muiden rintasyöpää sairastavien kokemuksia. Jotkut käyvät lähes normaalisti töissä koko hoitojen ajan ja kuvailevat niitä melko kevyiksi. Toiset, kuten minä, ovat täysin toimintakyvyttömiä. Siksi on tärkeää, ettei vertaa itseään muihin.
Rintasyöpä ei ole yksi ja sama sairaus. Sitä on monenlaista, ja siksi myös hoidot ovat erilaisia. Toiset ovat kevyempiä. Toiset huomattavasti rankempia. Jokainen hoitosuunnitelma on yksilöllinen, ja jokainen reagoi hoitoihin omalla tavallaan.
Kun tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että olen sairauslomalla enkä jaksa juuri mitään, muistutan itseäni siitä, mitä lääkärit sanoivat heti ensimmäisellä vastaanotolla. ”Sinun syöpäsi on hyvin aggressiivinen. Siksi sitä pitää hoitaa yhtä aggressiivisesti.” Sairauslomasta ei oikeastaan edes keskusteltu. Lääkäreille oli täysin selvää, että olisin koko hoitojen ajan pois töistä. Silti huomaan välillä vertaavani itseäni muihin.
Viimeinen hoito
Keskiviikkoaamuna heräsimme aikaisin ja lähdimme Syöpäkeskukseen. Tällä kertaa sain koko paketin: Red Devilin, Sendoxanin, kortisonin ja Pembrolitsumabin. Siksi hoito kesti kauemmin kuin kahdella edellisellä kerralla. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Ainoa yllätys oli se, että portin päällä ollut teippi sai ihon punoittamaan. Näin ei ollut koskaan aiemmin käynyt, mutta punoitus rauhoittui melko nopeasti, joten kyse taisi olla vain tilapäisestä reaktiosta.
Kun hoito oli ohi, ajoimme kotiin, pakkasimme auton ja lähdimme saman tien kohti Björkötä. Olo on hoitopäivänä suhteellisen hyvä. Varsinainen romahdus tulee vasta myöhemmin.
Jotta ajatukset pysyisivät poissa pahoinvoinnista ja päänsärystä, katsoin jalkapalloa koko matkan ajan. Ensimmäisen puoliajan autossa ja toisen veneessä. Englanti voitti, aivan kuten toivoin.
Pelgraz iskee jälleen
Torstai sujui vielä kohtalaisen hyvin. Olin väsynyt, välillä oli huono olo ja otin rauhallisesti, mutta jaksoin silti saunoa illalla. Sen jälkeen oli taas Pelgraz-pistoksen vuoro. Että minä vihaan sitä. Toivon todella, etten enää koskaan elämässäni joudu näkemään Pelgraz-ruiskua.
Ja aivan kuten aikaisemminkin, romahdus tuli seuraavana päivänä. Perjantaina elin kuin sumussa. Söin aamupalan ja menin takaisin sänkyyn. Perhe laittoi ruokaa, kulki sisään ja ulos ja touhusi kaikenlaista, enkä oikeastaan huomannut siitä mitään. Nukuin monta tuntia, mutta en silti tuntenut oloani levänneeksi.
Nyt olo on aika tuskainen. Lihakset, nivelet ja selkä särkyvät. Silmien takana on outo, jomottava kipu. Päänsärky on jatkuvaa. Sydämen syke humisee korvissa ja kiihtyy pienimmästäkin rasituksesta. En uskalla edes nostaa mehukannua, koska käsissä ei tunnu olevan voimaa.
Nyt on lauantai, kun kirjoitan tätä. Olen edelleen saaristossa. Aurinko paistaa, mutta vietän suurimman osan ajasta sisällä. Inhoan valittamista. Mutta vielä enemmän inhoan sitä, miten huonosti voin.
Juominen, vaikka kaikki maistuu pahalta
Yksi asia, josta hoitajat muistuttavat jatkuvasti solunsalpaajahoidon jälkeen, on runsas juominen. Neste auttaa elimistöä palautumaan ja munuaisia tekemään työnsä, kun lääkkeet poistuvat elimistöstä.
Ongelma on vain se, että melkein kaikki maistuu pahalta.Vesi, joka ennen oli maailman helpoin juotava, maistuu nyt inhottavalta. Silti minun on juotava. Juon väkisin, koska tiedän, kuinka tärkeää se on.
Yksi luku on päättynyt
Muutaman päivän kuluttua tapaan kirurgisen tiimin. Se jännittää. Kuinka laaja leikkauksesta tulee? Mitä he löytävät? Mitä tapahtuu sen jälkeen? Yritän olla ajattelematta sitä liikaa, koska en kuitenkaan voi vaikuttaa asiaan. Silti ajatukset pyörivät mielessä koko ajan.
Kun viimeinen hoito oli ohi, luulin melkein tuntevani enemmän. Enemmän iloa. Enemmän helpotusta. Mutta tunsin oikeastaan vain tyhjyyttä. En edes tiedä, oliko se viimeinen solunsalpaajahoitoni. Sen näyttää vasta tulevaisuus. Mutta se oli tämän hoitojakson viimeinen.
Kun ajattelen taaksepäin kuluneita kuutta kuukautta, tuntuu melkein epätodelliselta, että olen todella käynyt läpi kaikki kahdeksan hoitoa. En oikein tiedä, miltä nyt tuntuu.
En ole voittanut mitään. En ole ollut rohkea joka päivä. Olen vain tehnyt sen, mikä oli pakko tehdä. Hoito hoidon jälkeen. Verikoe verikokeen jälkeen. Tutkimuksia, odottamista, pistoksia ja lääkkeitä. Keskusteluja lääkäreiden ja hoitajien kanssa. Lukemattomia reissuja Helsinkiin ja takaisin. Viikko toisensa jälkeen. Ja nyt tämä osa matkaa on oikeasti ohi. Ensimmäinen luku on päättynyt.
Olen kiitollinen siitä, että kehoni on kuitenkin kestänyt nämä hoidot ja että koko solunsalpaajajakson aikana tuli vain kaksi päivystysreissua.
Voimia seuraavaa koitosta varten
Nyt kehoni saa muutaman viikon aikaa toipua ennen kuin seuraava luku alkaa. Leikkaukseen pitäisi mennä mahdollisimman hyvässä kunnossa. Minä olen tällä hetkellä kaikkea muuta kuin hyväkuntoinen.
Mutta teen parhaani. Teen pieniä kävelylenkkejä ja yritän pitää kiinni tavallisista arjen rutiineista. Kävelyni täällä saaristossa koostuvat lähinnä matkasta mökiltä ulkohuussiin.
Mutta juuri nyt se riittää. Yksi askel kerrallaan.
Vastaa