Blogissa on ollut muutaman viikon hiljaista. Viimeisen solunsalpaajahoidon jälkeen päivät ovat näyttäneet hieman erilaisilta. Ei enää sytostaatteja, ei Pelgraz-piikkejä eikä niitä päiviä, jolloin koko keho särkee niin, ettei oikein tiedä, missä asennossa olisi hyvä olla. Sen sijaan keho on vihdoin saanut mahdollisuuden alkaa toipua. Ja kyllä se yrittää.
Pieniä merkkejä siitä, että keho heräilee
Kyse ei ole mistään ihmeistä, vaan pienistä asioista, jotka olin melkein jo ehtinyt unohtaa.
Hiukset ovat alkaneet kasvaa! Perhe nauraa minulle ja sanoo, että näytän kiiviltä, pieneltä pörröiseltä pallolta. Pehmeät haituvat näkyvät erityisen hyvin auringonvalossa. Olen jopa pessyt hiukset shampoolla! En enää vain hieronut kaljua saippualla.
Muutama sitkeä ripsikin on pysynyt paikallaan, vaikka suurin osa on lähtenyt. Toivon, että uusia alkaa pian kasvaa, mutta siihen asti sutin ripsiväriä niihin muutamaan, jotka vielä ovat jäljellä, vaikka lopputulos ei ehkä ole ihan maailman tyylikkäin.
Myös makuaisti alkaa hiljalleen palautua. Ei vielä täysin, mutta moni maku tuntuu jo taas normaalilta. Huomaan, että voin taas oikeasti nauttia ruoasta, ja kahvista! Toivon, että makuaisti palautuu vielä kokonaan.
Olemme ehtineet viettää aikaa myös Björkössä. Olen jopa tehnyt pari pientä suppailukierrosta. On ihanaa päästä taas liikkeelle, vaikka keho toimii edelleen vähän omien sääntöjensä mukaan. Kun petaan sänkyä, syke nousee yli 180:n, mutta kun meloskelen rauhassa sup-laudalla, se pysyy noin 140:ssä. Ei siinä ole mitään logiikkaa, mutta yritän kuunnella kehoa sen sijaan, että taistelisin sitä vastaan.
Tuntuu siltä, että keho yrittää varovasti löytää tiensä takaisin. Toipuminen on kuitenkin hidasta. Useat kuukaudet näitä valtavan voimakkaita solunsalpaajia ovat jättäneet syvät jäljet. Voimat eivät vieläkään riitä pitkälle. Keho väsyy nopeasti ja muistuttaa jatkuvasti siitä, että se on edelleen toipumassa.
Seuraava askel odottaa
Samaan aikaan tiedän, että tämä rauhallinen vaihe on vain väliaikainen. Seuraava suuri askel odottaa jo aivan nurkan takana.
Tapasimme kirurgin pari viikkoa sitten, ja käynti oli todella hyvä. Saimme rauhassa esittää kaikki kysymyksemme, ja hän kävi huolellisesti läpi koko hoitopolkuni. Hän huomasi myös, että edellinen magneettikuvaus oli tehty ennen kolmea viimeistä hoitoani. Jotta leikkausta varten saataisiin mahdollisimman ajantasainen tilannekuva, hän kirjoitti kiireellisen lähetteen uuteen magneettikuvaukseen.
Magneettikuvauksen tulosten odottaminen oli taas yhtä tuskaa. Kasvain oli kuitenkin pienentynyt eikä levinneisyydestä näkynyt merkkejä. Vaikka kasvain ei ollut kokonaan kadonnut, uutiset olivat selvästi paremmat kuin edellisessä magneettikuvauksessa saatu stable disease -tulos.
Ja sitten tulivat verikokeet.
Kävin muutama päivä sitten verikokeissa, jotta nähtäisiin, ovatko arvoni riittävän hyvät leikkausta varten. Olin oikeasti todella pettynyt tuloksiin, koska omasta mielestäni voin jo hieman paremmin. Verikokeet kuitenkin kertoivat muuta.
Minulla on neutropenia, hemoglobiini on vain 85 ja lähes kaikki muutkin veriarvot ovat edelleen huonoja. Se tarkoittaa, että keho on yhä hyvin hauras. Minun täytyy olla varovainen, välttää infektioita ja toivoa, että veriarvot ehtivät kohentua ennen leikkausta.
Tiedän, että toipuminen vie aikaa. Silti oli vaikea olla pettymättä. Olin ehkä salaa toivonut, että myös verikokeet olisivat kertoneet saman kuin miltä kehossa tuntuu.
Se, mitä pelkään
En pelkää itse leikkausta enkä nukutusta. Minut on leikattu useita kertoja aiemminkin, ja silloin olen aina tiennyt etukäteen, mitä tehdään ja millainen lopputulos suunnilleen on. Tällä kertaa kukaan ei vielä tiedä sitä.
Ennen leikkausta paikannetaan vartijaimusolmuke eli ensimmäinen imusolmuke, johon imuneste kasvaimesta kulkeutuu. Se tehdään pienen radioaktiivisen merkkiaineen avulla. Leikkauksen aikana patologi tutkii vartijaimusolmukkeen heti, ja sen tulos ratkaisee, miten leikkausta ja myös sen jälkeisiä hoitoja jatketaan. Onko elimistössä vielä eläviä syöpäsoluja? Onko vartijaimusolmukkeessa syöpää? Entä muissa imusolmukkeissa? Kuinka laajaksi leikkaus lopulta muuttuu? Joudutaanko kainalon imusolmukkeet poistamaan?
Juuri se epätietoisuus siitä, mihin herään leikkauksen jälkeen, pelottaa minua.
Suunnitelman mukaan minulle tehdään rintaa säästävä leikkaus, ei mastektomiaa. Samalla myös toinen rinta leikataan, jotta lopputulos olisi mahdollisimman symmetrinen. Mutta kuinka laaja leikkauksesta lopulta tulee, selviää vasta sen aikana.
Muuttunut keho
Tiedän jo nyt, että herään kehoon, joka ei enää ole aivan samanlainen kuin ennen. Vaikka tärkeintä on tietenkin päästä syövästä eroon, se ei tarkoita, ettei samalla saisi surra sitä, mitä menettää.
Olen vihainen syövälle. En pelkästään siksi, että se sairastutti minut, vaan kaiken sen vuoksi, mitä se on vienyt. Perusturvallisuuden tunteen. Voimat. Luottamuksen omaan kehoon. Ja pian myös osan siitä kehosta, jonka olen tuntenut koko elämäni.
Keskittyminen siihen, mihin voin itse vaikuttaa
Yritän samalla muistuttaa itseäni siitä, mitä kaikkea kehoni on jo kestänyt viime kuukausien aikana. Kahdeksan solunsalpaajahoitoa ja immunoterapia. Sivuvaikutuksia, surkeita veriarvoja, päivystyskäyntejä, valtava määrä lääkkeitä ja suoraan sanottuna kasa täyttä paskaa. Se on ollut yhtä helvettiä. Mutta olen jo päässyt näin pitkälle.
Juuri nyt yritän keskittyä siihen, mihin itse voin vaikuttaa. Syödä kunnolla ja saada riittävästi proteiinia. Juoda tarpeeksi. Levätä, kun keho sitä pyytää. Liikkua vähän silloin, kun voimia riittää. Se on kaikki, mitä voin juuri nyt tehdä. Loput on jätettävä kirurgien käsiin.
Vastaa