Toinen hoitokerta

Kun keho sanoi stop.

Toinen hoito ei mennyt aivan alkuperäisen aikataulun mukaan. Sen piti olla aiemmin, mutta keho oli toista mieltä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen maksa otti kunnolla osumaa, ja lisäksi ihoni päätti kehittää jotain, mistä voi mahdollisesti tulla krooninen ihosairaus. Hoitoa siirrettiin siis muutamalla viikolla. Kehon piti saada aikaa palautua. Mutta nyt olen täällä taas.

Pipot

Kun hoitoyksikköön astuu sisään, ensimmäisenä vastaan tulee pieni pöytä. Sen päällä on koreja täynnä niin kutsuttuja sytopipoja. Pipoja, joita vapaaehtoiset ovat neuloneet tai virkanneet potilaille. Pienessä lapussa lukee, että niistä saa vapaasti valita itselleen sopivan.

Pysähdyin katsomaan niitä. Ne olivat todella hienoja. Kaikenlaisia värejä, malleja ja kokoja. Ajattelin, miten uskomattoman hienoa on, että on ihmisiä, jotka tekevät tällaista syöpähoitoja läpikäyville naisille. Sitten jatkoin matkaa.

Vasta myöhemmin tajusin jotain. Minähän voisin ottaa pipon. Ne ovat juuri minun kaltaisiani varten. Se oivallus tuli vähän viiveellä. Tiedän, että minulla on syöpä, mutta minun on silti vaikea täysin käsittää sitä. Että istun oikeasti täällä ilman hiuksia ja minulla on oikeus ottaa pipo, jonka joku ystävällinen ihminen on virkannut.

Takaisin hoitotuoliin

Ensimmäisellä kerralla kirjoitin, että istun tässä ensimmäisessä ja viimeisessä hoidossani omien hiusten kanssa. Se piti paikkansa.

Nyt istun täällä ilman hiuksia, ohut pipo päässä. En tunne oloani mukavaksi kaljuna. On edelleen vähän outoa nähdä oma peilikuvansa hissin peilistä.

Koska reagoin ensimmäiseen hoitoon niin voimakkaasti, annoksia on nyt säädetty. Solunsalpaajaa annetaan kymmenen prosenttia pienemmällä annoksella. Kortisoni ja immunoterapia menevät silti normaalilla tasolla. Tässä mennään vähän yrityksen ja erehdyksen kautta. Säädetään ja mukautetaan.

Itse hoito näyttää muuten aika samanlaiselta kuin viimeksi. Istun tuolissa letkuihin kytkettynä. Tiputuspussit vaihtuvat yksi kerrallaan. Huoneessa on rauhallinen tunnelma. Hoitajat liikkuvat tuolien välillä, kyselevät vointia ja tuovat mukillisen jäämurskaa, jota minun kuuluu pureskella.

Conny on mukana, kuten aina. Olemme ottaneet käyttöön pienen perinteen. Joka kerta täällä käydessä otamme hissiselfien. Perinteet ovat tärkeitä. Myös Syöpäkeskuksessa.

Uusi mutka suunnitelmassa

Tämän päivän hoidon aikana sain myös tietää, että jatkossa saan toista solunsalpaajaa. Ongelmana on, että se on erittäin ärsyttävää suonille. Hoitajan mukaan verisuoneni eivät tulisi kestämään sitä.

Sain käteeni esitteen laskimoporteista, ja hoitaja selitti, miten kaikki toimii. Kun hän seuraavan kerran tuli huoneeseen, sanoin suostuvani leikkaukseen. Hän meni heti varaamaan aikaa.

Seuraava vaihe on siis toimenpide, jossa minulle asetetaan laskimoportti. Pieni ihon alle tuleva portti, jonka kautta lääkkeet voidaan antaa suoraan verenkiertoon ilman että suonet vaurioituvat. Portti asetetaan oikean solisluun alle.

Tämä on todella matka. Koko ajan tulee uusia mutkia, kuoppia ja liikennemerkkejä vastaan. Yhteen reittiin ehtii tuskin tottua ennen kuin pitää jo peruuttaa tai tehdä U-käännös.

Syöpäkassi

Esite päätyi syöpäkassiin. Siihen, jonka tytöt ostivat minulle. Se kulkee mukana jokaisessa hoidossa, tutkimuksessa ja lääkärikäynnillä. Sinne mahtuvat vesipullo, laturi, kuulokkeet, niskatyyny ja kaikki muu, mikä helpottaa pitkiä tunteja hoitotuolissa ja odotushuoneissa.

Ja niin matka jatkuu. Yksi tiputuspussi kerrallaan. Yksi hoito kerrallaan.