Tällä viikolla tuli kolmas puhelu Syöpäkeskuksesta, ja hoitoa siirrettiin jälleen eteenpäin.
Raskainta tässä ei oikeastaan ole pelkkä hoidon siirtyminen. Raskainta on se, että joka kerta joutuu keräämään itsensä henkisesti uudelleen. Joka kerta yritän valmistautua hoitoon. Hankkia lääkkeet valmiiksi. Sovittaa koko perheen kalenterit yhteen. Kerätä rohkeutta, valmistautua sivuvaikutuksiin ja ajatella, että nyt mennään. Ja sitten tulee puhelu: Ei vielä.
Kun lähtölaukausta ei koskaan tule
Kaikki tuntuu vähän siltä kuin valmistautuisi tärkeään kilpailuun. Teen mielikuvaharjoitteita, saavun lähtöalueelle ja yritän tsempata itseäni parhaani mukaan siihen, mitä on tulossa. Seison valmiina lähtöviivalla, adrenaliini virtaa ja odotan lähtölaukausta.
Ja juuri ennen kilpailun alkua kaiuttimista ilmoitetaan, että koko tapahtuma on peruttu. Siinä sitä sitten seison. Hämmentyneenä ja tyhjänä. Yritän ymmärtää mitä tapahtui, ja samalla olla menettämättä täysin uskoani koko touhuun. Sen jälkeen pitäisi vielä löytää voimia valmistautua seuraavaan yritykseen, vaikka tietää, että täsmälleen sama voi tapahtua uudelleen.
Epätietoisuus
Vaikeinta juuri nyt on epätietoisuus. Kuinka monta kertaa hoitoa voidaan siirtää? Mitä tapahtuu, jos veriarvot eivät nouse? Mitä jos kehoni ei enää kestä hoitoja lainkaan? Milloin leikkaus tehdään? Miltä suunnitelma näyttää nyt?
Tiedän, ettei kukaan pysty vielä antamaan tarkkoja vastauksia. Lääkärit haluavat ensin nähdä magneettikuvauksen ja koko vartalon TT-kuvauksen tulokset ennen kuin ottavat kantaa seuraaviin askeliin. Lisäksi kaikki riippuu verikokeista ja siitä, miten kehoni palautuu.
Ymmärrän sen. Ja oikeastaan on hyväkin, etteivät he lupaa mitään etukäteen. En haluaisikaan saada suunnitelmia, jotka sitten muuttuvat muutamaa päivää myöhemmin. Silti on raskasta olla tietämättä yhtään mitään.
Juuri tämä on minulle henkilökohtaisesti kaikkein vaikeinta. Olen aina ollut ihminen, joka etsii tietoa. Haluan ymmärtää, lukea ja tietää tarkalleen, miten asiat toimivat. Tieto on aina antanut minulle tunteen siitä, että hallitsen tilannetta. Nyt kuitenkin käy melkein päinvastoin.
Kun etsin tietoa diagnoosistani tai erilaisista mahdollisista tulevaisuudenkuvista, vastaan tulee usein vain tilastoja, kauhutarinoita ja synkkiä keskustelupalstoja. Niinpä yritän nykyään melkein välttää liiallista tiedonhakua. Se tuntuu oudolta. Minä, joka olen aina halunnut tietää kaiken, haluan nyt yhtäkkiä tietää vähemmän.
Paradokseja
Koko tämä tilanne on kuin yksi suuri paradoksi. Toivoo saavansa myrkkyä, vaikka se sattuu. Keho pitää hajottaa, jotta se voidaan pelastaa. Odottaa hoitoja, joita samalla pelkää. Haluaa tietää enemmän, mutta voi paremmin kun ei tiedä liikaa. Koko tämä matka tuntuu rakentuvan ristiriitojen varaan.
Yritän nyt vain hyväksyä odottamisen, vaikka olen siinä melko huono. Ja toivon, että kehoni alkaisi pian tehdä yhteistyötä.
Elämä jatkuu
Samaan aikaan arki jatkuu kaiken tämän keskellä. Koulut päättyvät ja lapset aloittavat kesälomansa. Vanhemmat lapset valmistautuvat kesätöihin, ja on mukavaa olla mukana aivan tavallisissa asioissa. Puhua työvuoroista, aikatauluista ja kesäsuunnitelmista sen sijaan, että ajatukset pyörisivät pelkästään veriarvoissa ja sairaalakäynneissä.
Elämä ympärilläni jatkuu, vaikka omani tuntuu juuri nyt olevan hieman pysähdyksissä.

Vastaa