Tiistaiaamuna (2.6.) oli jälleen verikokeiden vuoro. Muutama viikko sitten Syöpäkeskuksen hoitaja antoi minulle vinkin. Jos vain jaksaisin, voisin tehdä ennen verikoetta lyhyen ja rauhallisen kävelyn. Joskus pieni liikunta voi auttaa neutrofiilejä lähtemään nousuun.
Niinpä jätin auton Tammisaaren laboratorion alapuolella olevalle parkkipaikalle ja päätin kokeilla. Hoitaja oli sanonut, että vaikka vain kierros parkkipaikan ympäri riittää. Mutta aivan vieressä kulkevat ihanat polut Ramsholmenin suuntaan, joten päädyin vähän mukavampaan vaihtoehtoon. Kävelin noin 1700 askelta yhdessä kauneimmista paikoista, jotka tiedän.
Kielo oli juuri puhkeamassa kukkaan. Tuoksu oli melkein huumaava. Jos melulle on olemassa sana korviahuumaava, pitäisi tuollaiselle tuoksullekin olla oma sanansa. Ilma oli täynnä kieloa, vehreyttä ja alkukesää. Oli lämmin päivä, mutta puut antoivat miellyttävää varjoa ja päästivät auringonsäteet lävitseen vain ohuina juovina. Hetken aikaa onnistuin melkein unohtamaan, miksi olin siellä.
Verikokeet ja tulosten odotusta
Sitten verikoe otettiin ja odottaminen alkoi. En saanut oikeastaan mitään aikaan. Kuljin puhelin kädessä ja odotin, että Maisa alkaisi ilmoitella uusista tuloksista. Pelkäsin niin paljon, että arvot olisivat edelleen liian matalat.
Hieman kahdentoista jälkeen tuli ensimmäinen tulos. Neutrofiilit olivat 1,05, kun hoitojen alaraja on 1,0. Pelivaraa ei juuri ollut, mutta sitä oli riittävästi. Leukosyytit olivat myös nousseet edellisviikosta, ja hemoglobiini jatkoi nousuaan verensiirron jälkeen. Nyt se oli 113. Suurin osa arvoista oli edelleen merkitty tutulla ”Matala”-merkinnällä, mutta syöpähoidoissa rajoja venytetään hieman eri tavalla kuin tavallisesti.
Omituisinta oli se, että olen voinut viimeisen viikon aikana paremmin kuin pitkään aikaan. Olen jaksanut enemmän, minulla ei ollut ollut päänsärkyä, pahoinvointia juuri lainkaan ja makuaisti on ollut lähes normaali. Ruoka onmaistunut hyvältä. On vaikea ymmärtää, että olo tuntuu näin hyvältä samaan aikaan, kun veriarvot näyttävät edelleen siltä kuin näyttävät.
Vaikka olin nähnyt tulokset, en silti uskaltanut luottaa niihin täysin. Istuin puhelin kädessä ja odotin. Soittaako joku? Riittävätkö arvot? Miten kokonaisuutta arvioidaan?
Mutta puhelin pysyi hiljaa, eikä hoitoaikaa poistettu Maisasta. Illalla aloin vihdoin uskoa, että hoito todella toteutuisi. Helpotus ja kauhu samaan aikaan kuvaavat tunnetta ehkä parhaiten.
Mekko ja korvakorut
Keskiviikkoaamuna päätin, että tätä päivää kannattaa juhlistaa. Puin kesämekon ja laitoin suuret korvakorut. Päivän teemana oli mustavalkoinen, joten tavallinen syöpäkassini sai jäädä kotiin ja mukaan lähti mustavalkoinen Hattivatti-laukkuni.
Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa pieneltä asialta. Mutta syöpä on jo vienyt minulta paljon. Hiukset lähtivät jo kauan sitten. Työkyky on tauolla. Ripset ovat harventuneet. Peilistä katsova ihminen ei tunnu omalta itseltäni.
Juuri siksi minulle on tärkeää saada olla edelleen minä. Pidän mekoista. Pidän korvakoruista. Pidän ripsiväristä. Ja niin kauan kuin voin, aion jatkaa niiden käyttämistä. Minä en ole syöpäni.
Taksi haki minut puoli kahdeksalta aamulla, ja olin Syöpäkeskuksessa hyvissä ajoin. Ehdin ilmoittautua, käydä vessassa ja nousta yhdelle niistä lukuisista vaaoista, joita siellä tuntuu olevan joka nurkassa. Kyltit kehottavat punnitsemaan itsensä ennen vastaanottoa. En ole koskaan ollut ihminen, joka seuraisi painoaan säännöllisesti, joten siihen totutteleminen tuntuu edelleen vähän oudolta. Tällä kertaa paino oli käytännössä ennallaan, mikä oli hyvä asia.
Sain niin kuin aina mukavan hoitajan. Kun olin asettunut tuoliini, hän tuli takaisin pahoitellen. Hän oli unohtanut tilata toisen sytostaateistani. Ei haittaa, vastasin. Minulla ei ole kiire. Niinpä sain istua ylimääräisen puoli tuntia puhelinta selaillen ennen kuin päästiin alkuun.
Päivän Campari-annos
Kun lääkkeet lopulta olivat paikalla, oli aika kytkeä portti. Se on oma pieni operaationsa. Kaikki puhdistetaan huolellisesti, steriilit liinat levitetään esille ja hoitaja desinfioi sekä kätensä että välineet ennen kuin neula otetaan esiin. Kun neula lopulta työnnetään ihon läpi porttiin, se kirvelee kunnolla muutaman sekunnin ajan. Sen jälkeen järjestelmä huuhdellaan keittosuolalla, jotta voidaan varmistaa kaiken toimivan oikein.
Hygienia on äärimmäisen tärkeää, koska portti on yhteydessä suureen laskimoon, joka johtaa suoraan sydämeen. Kun immuunipuolustus on valmiiksi heikentynyt, riskejä ei yksinkertaisesti voi ottaa.
(jos et ole lukenut postaustani laskimoportista, voit lukea sen täällä).
Kun kaikki oli valmista, tiputus alkoi. Ensin kortisoni, sitten ensimmäinen sytostaatti. Kuuntelin musiikkia, selailin puhelinta ja viestittelin perheen kanssa samalla kun pussit vaihtuivat ohjelman mukaisesti.
Kun ensimmäinen sytostaatti oli valmis, oli Red Devilin vuoro. Kävin nopeasti vessassa ennen sen aloittamista. Juuri tämän lääkkeen aikana minun ei pitäisi liikkua juuri lainkaan, koska aine on niin syövyttävää, että neulan on pysyttävä täsmälleen oikeassa paikassa.
Kun palasin tipputelineen kanssa takaisin, toinen potilas huudahti:
– Oho, joku saa täällä näköjään mansikkamehua!
En ehtinyt edes miettiä vastaustani:
– Ei, kun se on Camparia!
Koko huone repesi nauruun. Yksi potilaista totesi, että pieni rauhoittava huikka kelpaisi hänellekin. Ihanaa kuulla naurua kaikkien laitteiden piippauksien ja ikävien asioiden keskellä!
Red Devil tippui noin tunnin ajan. Minulle tuli päänsärky, joten sain parasetamolia. Väsymys hiipi myös paikalle, joten nojauduin taaksepäin, laitoin musiikin päälle ja lepäilin. Lopuksi tuli vielä yksi huuhtelu, neula poistettiin ja minut laastaroitiin kotimatkaa varten. Kaikki sujui rauhallisesti ilman ongelmia tai yllätyksiä.
Eteenpäin taas
Soitin taksin ja lähdin kotia kohti. Kotimatka oli vähintäänkin erikoinen, mutta se tarina saa odottaa. Minun täytyy ensin vähän sulatella ja jäsennellä ajatuksiani siitä.
Nyt istun kotona sohvalla. Olen syönyt hyvin, yrittänyt juoda tarpeeksi ja kerään voimia huomista varten. Silloin suuntaan jälleen Helsinkiin onkologin vastaanotolle. Saan kuulla, mitä maanantain magneettikuvaus ja vartalon TT-kuvaus näyttivät ja miltä suunnitelma näyttää tästä eteenpäin.
Se tuntuu yhtä aikaa jännittävältä ja vähän pelottavalta. Onneksi Conny tulee mukaan. Se tuo turvaa. En aina muista kysyä kaikkea, mitä olin etukäteen miettinyt, enkä myöskään aina muista kaikkea, mitä lääkäri sanoo. Mutta se on huomisen asia.
Tänään riittää se, että hoito toteutui vihdoin. Kolmen siirretyn hoitokerran jälkeen se tuntuu edelleen vähän epätodelliselta. Niinpä istun täällä päivän Campari-annoksen jälkeen väsyneenä mutta melko tyytyväisenä.
Vastaa