Nyt kropassa alkaa tuntua kunnolla. Ei enää vähän, vaan ihan oikeasti. Tämä on selvästi kumulatiivista. Lääkkeet eivät ehdi poistua elimistöstä ennen kuin seuraava hoitokerta tuo lisää tilalle. Kaikki vain kertyy, kerros kerrokselta. Keho ei ehdi palautua välissä.
Tuloksena on väsymys, joka ei muistuta mitään, mitä olen aiemmin kokenut.
Jalat menevät maitohapoille jo muutamasta askeleesta. Sohvalta vessaan kävely tuntuu välillä pieneltä treeniltä. Välillä silmissä mustenee, kun nousen ylös. Syke nousee 140:een ihan pienestäkin.
Hemoglobiini on matala, joten yritän syödä parsakaalia, herneitä ja verilettuja. Ei se mitään ihmeitä tee, mutta yritän tehdä kaiken mitä voin ja lääkärit suosittelevat.
Sivuvaikutukset ja pahoinvointi
Tällä kertaa pahoinvointi on ollut pahempaa. Otan maksimimäärän pahoinvointilääkkeitä joka päivä, mutta se pysyy silti mukana. Sellaisena ikävänä, sitkeänä varjona.
Makuaisti on muuttunut oudoksi. Kaikki maistuu metallin ja koirankakan (en ole maistanut mutta arvaan että tältä se maistuisi) sekoitukselta. Silmät ovat kuivat, päätä särkee ja keho tuntuu raskaalta. Ja kaiken päällä se väsymys.
Injektio
Vuorokausi hoidon jälkeen otan Pelgraz-pistoksen. Sen, jonka pitäisi auttaa kehoa tuottamaan valkosoluja. Pistos itsessään ei tunnu juuri miltään. Se, mitä sen jälkeen tulee, tuntuu. Selkäkipu. Syvä, jomottava luustokipu, joka ei oikein lähde edes reseptilääkkeillä.
Magneettikuvaus ja taksimatka
Viikko hoidon jälkeen oli taas magneettikuvauksen vuoro. Tällä kertaa menin Kela-taksilla ensimmäistä kertaa. Sain todella mukavan, paikallisen kuljettajan, ja suuren osan matkasta juttelimme. Lähinnä maailmantilanteesta ja polttoaineen hinnoista.
Kyselin hänen autostaan, ja päädyimme puhumaan lataushybrideistä ja adaptiivisesta vakionopeudensäätimestä. Yhteinen ärsytyksen aihe löytyi myös: ihmiset, jotka eivät aja kesänopeuksien mukaan vaan hidastelevat ja jarruttavat koko liikennettä.
Kun varasin kyydin, minulle kerrottiin, ettei paluumatkaa voi tilata etukäteen. Se olisi tarkoittanut odottamista Naistenklinikalla. Mutta kuljettaja sanoi heti, että hän odottaa minua. Se tuntui suurelta helpotukselta. Hän söisi sillä välin lounaan.
Itse magneettikuvaus meni tutulla kaavalla. Ilmoittautuminen, lomakkeet, peruskysymykset raskaudesta ja metallista kehossa. Sairaalavaatteisiin vaihtaminen. Hoitaja laittaa kanyylin. Vaikka hän olisi voinut käyttää laskimoporttia, hän valitsi käden. Se vaati pari yritystä ja verta tuli enemmän kuin aiemmin, mutta lopulta onnistui.
Arvokkuus roskiin
Se hetki, kun pitää nousta pöydälle ja asettua mahalleen, on oma pieni performanssi. Siinä sitä vaivalloisesti nousee kontilleen, ryömii ja hakee asentoa ja yrittää näyttää edes jotenkin arvokkaalta samalla kun joku ohjaa liukumaan vähän ylöspäin tai alaspäin. Korvatulpat korvissa joutuu myös kysymään “anteeksi?” useammin kuin kerran.
Sitten valitaan radiokanava, saa kuulokkeet päähän ja hälytysnapin käteen. Vielä yksi tarkistus, että kaikki on kunnossa, ja sitten liutaan putkeen. Hurina, jyskytys ja tasainen surina alkavat.
Tutkimus kestää ehkä viisitoista minuuttia. Sen jälkeen sama toisin päin: hitaasti ylös ja yritys päästä mahalta istumaan jotenkin hallitusti. Hoitaja poistaa kanyylin, ja se on siinä. Toinen hoitaja kysyi sukunimestäni ja siitä, tarkoittaako se “Kyläharakkaa”. Kerroin lyhyesti nimen taustan, nauroimme, ja sitten menin pukeutumaan ja lähdin osastolta.
Oli yllättävän helpottavaa kaivaa kuljettajan käyntikortti laukusta ja soittaa. Viiden minuutin päästä istuin taas samassa autossa matkalla kotiin. Itse tutkimus ei ole raskas tai kivulias, mutta olin silti täysin poikki sen jälkeen. Tuli huono olo, ja otin nopeasti lääkkeen.
Kotiin
Kotimatka oli raskas. En jaksanut edes jutella kuljettajan kanssa. Se kertoo jo paljon. Kotona otin lääkkeet ja nukahdin melkein heti.
Ja tässä olen taas. Odotan tuloksia. Käyn verikokeissa. Lasken päiviä.
Vastaa