Tiedon jälkeen

Tiedon jälkeen ei oikeastaan tapahtunut mitään selkeää. Ja silti tapahtui kaikki. Koko perheen elämä muuttui täysin, mutta samalla mikään ei muuttunut. Tunteet heiluivat ylös ja alas, ristiin rastiin. Shokki, pelko, rauha, paniikki. Välillä kaikki samaan aikaan. Ajatuksia oli vaikea koota, normaalisti melko rationaalinen mieleni ei yhtäkkiä pysynyt lainkaan vauhdissa mukana.

Samaan aikaan joulu oli tulossa. Se tuli, olimmepa valmiita tai emme.

Lapsille kertominen

Vanhin tyttäremme tuli perjantaina kotiin opiskelupaikkakunnaltaan. Päätimme kertoa lapsille samana iltana. En voi teeskennellä, että kaikki olisi normaalisti. Lapset ansaitsevat tietää. Ja koska hän lähtee joululoman jälkeen takaisin, tuntui tärkeältä, että hän saa tiedon kotona ollessaan. Ehtii käsitellä asiaa. En voi vain soittaa hänelle ja jättää hänet yksin kaiken kanssa.

Istuimme kaikki viisi keittiön pöydän ääressä. Keräsin rohkeuteni ja sanoin suoraan, että minulla on huonoja uutisia. Että minulla on syöpä. Se oli vaikea hetki. En halua avata sitä enempää nyt. Tämä koskee perhettäni. Päätimme yhdessä yrittää viettää mahdollisimman normaalin joulun. Se tuntui tärkeältä.

Mustaa huumoria

Perheemme on kokenut paljon vastoinkäymisiä aiemminkin. Kaiken vaikean keskellä on myös jotain hyvää. Kyky puhua vaikeista asioista. Ja hyvin musta huumori. Kyynelten keskellä vitsailimme siitä, miltä näytän, kun menetän hiukseni. Jonkun mielestä siinä olisi se hyvä puoli, ettei tarvitsisi enää ajella säärikarvoja. Puhuimme myös siitä, että haluamme antaa tälle syöpäpaskiaiselle nimen. Ei vain sanoa ”syöpä”. Ehdotuksia tuli, kuten Donaldina ja Putin, mutta nämä eivät menneet niin sanotusti jatkoon.

Kerroimme myös lähimmille sukulaisille. Se oli järkytys kaikille.

Joulu piti meidät hetkessä

Yöt ovat vaikeampia. Nukahdan, mutta herään usein neljän aikaan. Sen jälkeen en saa enää unta. Ajatukset tulevat hallitsemattomina. Onko syöpä levinnyt? Mitä se tarkoittaa? Oliko tämä viimeinen jouluni? Olisiko pitänyt kuvata, miten valmistan joulukinkun? Pitäisikö kirjoittaa ylös lihapullaresepti? Pääsenkö enää saaristoon? Ajatuksia, jotka sattuvat. Niin paljon, että hengitys välillä salpaantuu.

Yritän ajatella positiivisesti. Meillä on erittäin hyvä hoito. Monet selviävät.

Tutkimuksia ja lisää odotusta

30 joulukuuta minulla oli koko kehon tietokonetomografia Helsingissä. Nousimme todella aikaisin ja ajoimme sinne. Tuntui absurdilta astua sisään Syöpäkeskukseen. Eksyimme, vaikka kylttejä oli siellä sun täällä. Puhuttiin vanhoista rakennuksista ja numeroiduista hisseistä. Yritimme seurata viivoja lattialla ja lopulta löysimme perille.

Itse tutkimus meni nopeasti ja kivuttomasti, olin laitteessa ehkä kymmenen minuuttia. Kun varjoaine ruiskutettiin, lämpöaalto kulki kehon läpi, mutta muuten kaikki oli helppoa.

Olimme ajatelleet mennä Ikeaan Espooseen aamiaiselle ja hakemaan uuden kirjoituspöydän tyttärelle. Mutta kello oli vasta vähän yli kahdeksan kun olimme valmiita, ja Ikea aukeaisi vasta kaksi tuntia myöhemmin. Joten ajoimme kotiin ja keitimme kahvit.

Melkein tavallista arkea

Kotona tein vähän töitä. Lepäsin. Kävin kaupassa. Tavallisia asioita. Illalla meillä oli yhden lapsen kaveri kylässä. Se oli mukavaa. Katsoimme Stranger Thingsiä iltamyöhään.

Seuraavana päivänä, eli tänään 30. joulukuuta, Helsingistä soitettiin. Heille oli tullut peruutusaika. Pääsen magneettikuvaukseen jo huomenna, uudenvuodenaattona. Vielä aiemmin kuin TT. Aikainen herätys taas. Mutta hyvä niin. Näin kaikki ehditään tutkia ennen lääkärikäyntiä.

Conny 50 vuotta

Tänään on myös Connyn 50-vuotispäivä. Ei aamukahvia sänkyyn. Ei juhlia. Se ei tunnu oikealta nyt. Hän lähti aikaisin Helsinkiin hiihtämään. Se on hänen tapansa purkaa ja käsitellä.
Illalla haemme ruokaa nepalilaisesta ravintolasta. Emme jaksa kokata. Ostamme syntymäpäivän kunniaksi lempiherkkuja kahvilasta.

Tämä on aikaa diagnoosin ja vastausten välissä. Elämme välitilassa, ennen kuin mikään on kunnolla alkanut, mutta sen jälkeen kun mikään ei ole enää ennallaan.