Sain seitsemännen hoitoni 17. kesäkuuta. Itse hoito sujui hyvin, ja tällä kertaa minulla kävi vielä hyvä tuuri taksin kanssa. Sain istua hiljaa takapenkillä koko matkan Helsinkiin ja takaisin, juuri niin kuin sillä hetkellä tarvitsin.
Kaksi päivää myöhemmin oli juhannusaatto.
Conny oli lähtenyt Björköhön jo muutamaa päivää aikaisemmin, joten menin hoitoon taksilla. Nykyisillä polttoainehinnoilla haluamme välttää turhaa edestakaisin ajamista. Samaan aikaan emme edes tienneet, jaksaisinko edes lähteä Björköhön hoidon jälkeen.
Meillä oli oikeastaan koko ajan kaksi suunnitelmaa. Suunnitelma A oli, että koko perhe viettää juhannusta siellä. Tytöt ottaisivat poikaystävänsä mukaan ja meitä olisi seitsemän ihmistä saman pöydän ääressä. Suunnitelma B oli, että vointini olisi liian huono ja kaikki suunnitelmat menisi uusiksi.
Suunnittelu kun mikään ei ole varmaa
Juuri se on tällä hetkellä kaikkein vaikeinta. Se, ettei koskaan oikein tiedä. Pitää suunnitella ruoat useaksi päiväksi. Käydä kaupassa ajoissa. Pakata auto. Sovittaa yhteen kaikkien aikataulut. Ja samaan aikaan ei tiedä edes, päästäänkö ylipäätään lähtemään.
Eivätkä nämä kaikki ehkä-kysymykset koske vain minua. Koko perhe elää niiden kanssa. Ehkä lähdemme. Ehkä emme. Ehkä voin tarpeeksi hyvin. Ehkä makaan sohvan pohjalla. Ehkä vietämme juhannuksen Björkössä. Ehkä emme vietä sitä lainkaan, tai pahimmassa tapauksessa juhannus kuluu päivystyksessä. On raskasta, kun ei pysty antamaan varmoja vastauksia. Ei itselleen eikä muille.
Jotta kaaoksessa säilyisi edes jonkinlainen järjestys, minulla on Excel-tiedosto Björkön matkoja varten. Siellä on eri välilehtiä eri tilanteille. Juhannus, vappu, lomat ja listat ja menut. Kopioin vanhan listan, muokkaan sitä ja sovitan määrät sekä ostokset henkilömäärän ja toiveiden mukaan.
Tänä vuonna suunnittelu oli hieman erilaista. Tiesin jo etukäteen, etten luultavasti jaksaisi tehdä juuri mitään. Siksi menu sai olla tavallista yksinkertaisempi. Hot dog -buffet, tortilloja jauhelihalla ja kanalla, pitaleipiä pulled porkilla sekä grilli-illallinen uusien perunoiden, kasslerpihvien, kanan ja makkaran kanssa. Ja tietenkin marenkikakku tuoreilla mansikoilla kahvin kanssa. Kun vointini oli vielä kohtuullinen hoidon jälkeen, aloimme tehdä ostoksia ja pakata tavaroita. Mitä lähemmäksi juhannus tuli, sitä enemmän aloimme uskoa, että ehkä tämä sittenkin onnistuisi. Ja lopulta onnistuikin.
Energiapiikki
Torstaina voin itse asiassa vielä aika hyvin. Kortisoni antoi luultavasti pienen energiapiikin. Olisi voinut kuvitella, että lepäisin ja säästäisin voimia juhannusta varten. Mutta ei. Sen sijaan leivoin neljä saaristolaisleipää. Poikani ja minä leivoimme sitruunakakun ja teimme lisäksi ison satsin pikkelöityä punasipulia. Homma eteni nopeasti, kun teimme yhdessä. Hän keitti liemen sipuleille, hoiti suurimman osan sitruunakakusta ja vastasi rehellisesti sanottuna lähes suurimmasta osasta työstä.
Matka saareen
Perjantaina tyttären työvuoro päättyi kello yksi, ja pakkasimme auton. Hän ajoi. Minä istuin lähinnä yrittäen selviytyä kivusta ja pahoinvoinnista. Matka sujui silti hyvin. Pysähdyimme tankkaamaan ja jaloittelemaan. Sen jälkeen jatkoimme Kirjaisiin. Tällä kertaa meillä kävi lisäksi valtava tuuri Nauvon lautalla. Ei jonoa lainkaan. Ajoimme suoraan kyytiin. Suurin osa ihmisistä oli ilmeisesti ehtinyt mökeilleen jo aikaisemmin.
Hieman ennen viittä olimme Kirjaisissa. Sen jälkeen alkoi seuraava projekti. Auto piti tyhjentää, vene lastata ja kaikki tavarat siirtää vielä kerran. Minä lähinnä katselin vierestä muiden kantaessa. Jalkani ovat heikot ja vapisevat, eikä tasapainoon ole luottamista.
Tunnin kuluttua olimme perillä. Ehdimme juuri kantaa tavarat mökille, vilkaista nopeasti peiliin ja tyhjentää kylmälaukun ennen kuin lähdimme kohti kukkulaa, jolle juhannussalko oli juuri pystytetty. Oikeastaan en ollut ajatellut mennä sinne lainkaan. Olo oli heikko ja voin huonosti. Päätin kuitenkin yrittää. Pidin koko matkan kiinni Connysta, ja mäellä seisoin kiinni joko hänessä tai lapsessa pysyäkseni pystyssä.
Mitä kuuluu?
Oli mukavaa nähdä ihmisiä taas. Vaihtaa muutama sana. Seistä kuuntelemassa iloisten ihmisten puheensorinaa. Samaan aikaan tajusin, kuinka paljon olen vetäytynyt ihmisistä tämän puolen vuoden aikana. En siksi, etten haluaisi tavata ihmisiä. En siksi, etten arvostaisi välittämistä. Päinvastoin. Mutta kysymys ”Mitä kuuluu?” on muuttunut todella vaikeaksi. Mitä siihen oikeastaan vastaa? Jos vastaan, että kaikki on hyvin, valehtelen. Jos vastaan rehellisesti, vastauksesta tulee aivan liian pitkä ja ehkä myös liian raskas kysyjälle.
Ja juhannusaatto ei todellakaan ollut oikea tilanne pitkälle selostukselle vaivoista, veriarvoista, sytostaateista, sivuvaikutuksista ja sairaalakäynneistä. Kaikki olivat siellä pitämässä hauskaa. Conny ja minä olimmekin jo etukäteen pohtineet, mitä vastaisin, jos joku kysyisi. Lopulta vastaus oli hyvin yksinkertainen. ”Tänään on raskasta. Mutta olen täällä, ja olen siitä iloinen.” Ja oikeastaan se tiivistää koko juhannuksen aika hyvin. Se oli raskas. Mutta minä olin siellä. Ja se riitti.
Tavallinen juhannus
Juhannuspäivälliseksi söimme hot dogeja ja marenkikakkua mansikoilla. Se maistui oikeasti hyvältä, vaikka makuaisti on täysin sekaisin eikä ruokahalu ole lähelläkään normaalia. Minä vain istuin paikallani ja muut hoitivat kerman vatkaamiset, nakkien paistamiset ja kaiken muun.
Lauantaina muut tekivät enemmän. He vierailivat lähisaarilla ja tekivät pieniä retkiä, kun taas minä istuin sisällä tai varjossa ulkona ja lepäsin. Sää oli kaunis, ja minulle riitti hyvin se, että sain istua hetken ulkona ja nauttia siitä, että olin siellä. Illalla jaksoin kuitenkin saunoa, mikä tuntui pieneltä voitolta. Sunnuntaina kävimme tervehtimässä saariystäviämme. Olen iloinen, että jaksoin kävellä sinnekin. Mitään erityisen ihmeellistä ei tapahtunut. Söimme yksinkertaista mutta hyvää ruokaa. Nuoret uivat ja puuhailivat omiaan. Aurinko paistoi. Ihan tavallinen juhannus.
Itsepäisyyttä vai tyhmyyttä?
Sunnuntai-iltana oli aika pakata tavarat jälleen kerran. Olimme kotona vasta puolenyön aikaan. Matkustaminen rasitti selkää ja koko kehoa, ja kotiin päästyäni olin täysin loppu. Seuraavana päivänä en jaksanut juuri mitään. Silti en kadu lähtöä hetkeäkään.
Muutamat ihmiset jopa suosittelivat, etten lähtisi. Ja ymmärrän hyvin miksi. Vointini ei ollut kovin hyvä, matka on pitkä ja keho oli jo valmiiksi kovilla hoidon jälkeen. Puhtaasti järjellä ajateltuna olisi ehkä ollut viisaampaa jäädä kotiin sohvalle. Mutta joskus on pakko mennä logiikkaa vastaan ja luottaa omaan tunteeseen.
Luulen myös, että juuri siksi tämä juhannus tuntui minulle niin tärkeältä. Syöpädiagnoosin jälkeen huomaa kipeän selvästi, ettei mikään ole enää itsestään selvää. En tiedä, millainen seuraava juhannus on. En tiedä edes, millainen seuraava kuukausi on. Juuri siksi halusin niin kovasti olla siellä.
Ehkä se oli itsepäisyyttä. Ehkä silkkaa tyhmyyttä. Tai ehkä se oli vain vahva tarve saada tehdä jotain tavallista kaiken tämän epätavallisen keskellä. Ja nyt jälkeenpäin olen hyvin iloinen, että kuuntelin sitä itsepäisyyttä.
Nyt odottaa seuraava ehkä
Seuraavaan suunniteltuun hoitoon on jäljellä viikko.
Täytän päiväni tavallisilla ja melko tylsillä asioilla. Lepään, syön, juon ja yritän antaa keholle parhaat mahdolliset edellytykset palautumiseen. Katson jalkapallon MM-kisoja ja syön vesimelonia ja jäätelöä.
Vatsani on edelleen täysin sekaisin. Päänsärky on jatkuvaa. Olen todella väsynyt, ja pulssi humisee korvissa suurimman osan ajasta. Selkä on kipeä, nenä vuotaa jatkuvasti ja sieraimissa olevat haavat ovat turvottaneet nenänpäätä. Pahoinvointi tulee ja menee aaltoina. Ei tämä mikään mukava olotila ole, mutta kai asiat voisivat aina olla huonomminkin.
Seuraavat verikokeet otetaan päivää ennen hoitoa. Niinpä jälleen odottaa uusi ehkä. Ehkä veriarvot riittävät. Ehkä eivät. Sen näen sitten. Juuri nyt yritän ennen kaikkea toipua juhannuksesta, nauttia muutaman hienon Björkö-päivän muistoista ja toivoa, että kehoni jaksaa tehdä yhteistyötä vielä yhden kerran.
Vastaa